sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Yksi teema, kaksi samankaltaista toteutusta

Pyöräilin lumisen tien takia hitaasti viime perjantaina juna-asemalle. Matkalla pelkääjän paikalla ja täysi-ikäisyyden korvilla oleva nuori "mies" kampesi liikennevaloihin hidastavasta ysäriraudasta ikkunan auki ja totesi popin pauheen keskeltä laiskan letkeän ylimielisesti, että "vituttaako ajaa pyörällä?" Absurdilta vaikuttava toteamus sai hymyn huulilleni ja nostin peukalon pystyyn ihailtavasta kansalaisvaikuttamisesta.

Junassa päädyin kuitenkin miettimään auton roolia nuorten voimaantumisen ja valtaantumisen välineenä. Isolle osalle nuoria auto on väline, joka ainakin näennäisesti kohottaa heidän suhteellista asemaansa sosiaalisissa valtarakenteissa. Auto mahdollistaa nopean ja itsesäätelyn varassa olevan liikkuvuuden paikasta toiseen ja autolla on itsessään paljon potentiaalista voimaa, joka on annettu nuoren hallintaan. Olin nuoren apukuskin silmissä epäilemättä säälittävä pyörämies, joka on vielä kaiken lisäksi sään armoilla.

Elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä kaksi sosiaalisia valtarakenteita hyvin samalla tavoin tarkastelevaa elokuvaa. Animal Kingdom ja Winter's Bone sukeltavat epäluottamuksen ja pelon hallitsemaan eläimelliseen viidakkoon ja tekevät tämän onnistuneesti.

Animal Kingdom on tarina lain väärälle puolelle astuneesta perheestä, jonka sisällä on tiukka miesten välinen valtahierakia. Hierarkia heijastuu jo päähenkilöiden nimistä. Andrew 'Pope' Cody (Ben Mendelsohn) on mielenvikainen hallitsija, joka turvautuu sumeilematta ja tarpeen vaatiessa väkivallan käyttöön ja mahdollisten uhkien eliminoimiseen. Paavin 'Pope' johtaman rikollisen toiminnan toisella portaalla toimii paavin "hyvä ystävä" Barry "Baz" Brown (Joel Edgerton) ja perässä tulevat nuoremmat veljekset Craig Cody (Sullivan Stapleton) ja Darren Cody (Luke Ford). Elokuvan 17-vuotias päähenkilö Joshua 'J' Cody (James Frecheville) ajautuu pakkoraossa sukulaisperheensä syliin, kun hänen äitinsä kuolee itseaiheutettuun heroiinin yliannostukseen.

Winter's Bone kertoo puolestaan tarinan lain väärälle puolelle astuneen huumekauppiasisän varjossa elävästä perheestä, jonka ainoa toivo on 17-vuotias tytär Ree Dolly (Jennifer Lawrence). Isän kadotessa, mielisairaasta äidistä ja Reen lisäksi kahdesta leikki-ikäisestä tytöstä koostuvaa, perhettä uhkaa kaiken omaisuuden takavarikointi viranomaisten taholta. Reen on löydettävä isänsä, pitääkseen perheensä kasassa. Löytääkseen isänsä Ree on pakotettu kokeilemaan omia rajojaan salamyhkäisyydessä elävän maalaiskylän sosiaalisessa valtarakenteessa. Rajojen ylittämisen hän saa kokea ankarasti omassa nahassaan.

Molemmissa elokuvissa lähtökohtana on ihmisten välinen epäluottamus, joka syntyy päinvastaisten intressien yhteentörmäyksestä. Epäluottamusta hallitaan vuorostaan pelolla. Pelko on puolestaan perimmäinen ja primitiivisin voiman- ja vallankäytön muoto. Alituisesti läsnäoleva kuoleman- tai fyysisen väkivallan -pelko pitää Animal Kingdomissa perhettä koossa ja Winter's Bone -elokuvassa maalaisyhteisön hiljaisena. Kun pelkoa käytetään hallinnan välineenä, jokaisen on syytä tietää oma paikkansa valtahierarkiassa. 'J' on hierarkkisen ABCD-perheen paariakastia, kuten myös alkukirjaimesta J voidaan myös päätellä. Reen hidasteena eivät ole ainoastaan nuori ikä ja virheisiin sortunut isä, vaan myös väärä sukupuoli.

Nuoret päähenkilöt on asetettu yli-inhimillisten esteiden äärelle. Ongelmat pakottavat heidät uhmaamaan pelolle perustuvaa valtaa ja näin tehdessään he joutuvat riskeeraamaan oman elämänsä. Hiljainen ja alistuva 'J' menettää tyttöystävänsä pelolle ja päätyy ratkaisemaan lopulta ongelmansa turvautumalla voimankäyttöön. Ree esittää puolestaan vaatimuksensa ääneen maalaiskylän johdon punnittavaksi, tietäen samalla asettavansa oman elämänsä pantiksi. Molemmissa tapauksissa päähenkilö kukistaa pelon, mutta joutuu maksamaan siitä kalliisti.

Molemmissa elokuvissa on käsitelty onnistuneesti pelon roolia inhimillisten tunteiden salpaajana. Kun pelko hallitsee, päähenkilöistä tulee yli-inhimillisiä ongelmia käytännön kysymyksinä ratkovina käskyläisinä. Pidemmälle pitkin pimeyden kujaa on astellut 'J', joka toimii Animal Kingdomissa vailla inhimillisyyden vivahdetta; kuin juutalaisten joukkotuhon toteutuksen arkkitehdit. Ree puolestaan tekee sen mitä täytyy, vaikka meinaakin välillä murtua yli-inhimillisten vaatimusten alla. Reellä murtumiseen on varaa, sillä hän saa lopulta tukea myös muilta. 'J' on puolestaan yksin elokuvan alusta loppuun.

Elokuvat eivät yllä sellaisten samasta aiheesta tehtyjen merkkiteosten rinnalle kuin vaikkapa Kummisedät ja Star Warsit, mutta toteutus on molemmissa tapauksissa hyvää tasoa. Pelon ilmapiiri on kouriintuntuvaa ja tapahtumamiljööt auttavat tunnelman luomisessa. Jos päättää mennä katsomaan vain toisen elokuvista, Winter's Bone on lopulta valoisa ja toiveikas, kun taas Animal Kingdom värisee kylmyyttä ja synkkyyttä loppuun saakka.

  • Animal Kingdom
  • Australia 2010
  • Ohjaaja: David Michôd
  • Pääosissa: Ben Mendelsohn, James Frecheville
  • Laji: Draama, Rikos
  • Kesto: 112
  • Tähdet:

  • Winter's Bone
  • USA 2010
  • Ohjaaja: Debra Granik
  • Pääosissa: Jennifer Lawrence, John Hawkes
  • Laji: Draama
  • Kesto: 100
  • Tähdet:

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Somewhere ei sykähdytä

Jokainen ihminen on kenties laulun arvoinen. Jokainen elokuvahistorian päähenkilö ei ole kuitenkaan elokuvan arvoinen. Sofia Coppolan uusimmassa Somewhere seurataan Johnny Marcon (Stephen Dorff) persoonatonta elämää.

Johnny on filmitähti, jonka päivät täyttyvät päämäärättömästä huuhailusta jossain. Tämä tyhjänpäiväinen ja sisällyksetön puuhastelu masentaa Johnnya. Elokuva täyttyykin kohtauksista, joissa Johnny ajelee urheiluautollaan ympyrää tai ympäri maita ja mantuja, on yksin tukalien vieraiden ihmisten ympäröimänä, katselee kauniita naisia ja viettää välillä aikaa myös tuntemattomien naisten kanssa lakanoiden välissä. Kaikki tapahtumat vierivät tylsistyneen Johnnyn silmien edessä, samalla tapaa kuin itse elokuva katsojien silmien edessä. Ainoat kiksit Johnny saa hedonistisista iloista muidenkin tähtien suosimassa Chateau Marmontin hotellissa.

Elokuvan juonikäänne on Johnnyn Cloe-tyttären (Elle Fanning) astuminen valkokankaalle. Cloen äiti, Johnnyn ex, pyytää tyttärestään vieraantuneelta mieheltä apua omiin ongelmiinsa vedoten. Turvattomuudesta ja lapsen riippuvuudesta aikuiseen kärsivän Cloen tehtävänä on sitten paljastaa elokuvassa Johnnylle itselleen hänen vieraantunut olemuksensa. Johnny herää hieman melankolisesta unestaan, kun hän kokee olevansa tarpeellinen tyttärelleen. Ollessaan tarpeellinen toiselle inhimilliselle olennolle, Johnny viimein havahtuu omaan hengettömään elämäänsä.

Elokuvan tärkein sanoma onkin suunnattu ihmisille, jotka kuvittelevat saavuttavansa onnen parhaiten vapautuessaan epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Francis Ford Coppolan tyttärenä Sofialla lienee asiasta omakohtaista kokemusta, mikä näkyy myös hänen tuotannossaan, vieraantumisen teeman ollessa esillä muun muassa paremmin onnistuneessa elokuvassa Lost in Translation. Jos kultalusikka suussa syntyneen Sofian on tarpeen olla varovainen luottamasta vääriin henkilöihin, Johnnylle puolestaan tulee puhelimeen mielenrauhaa järkyttäviä tekstiviestejä ja joku tuntuu seuraavan häntä aika ajoin autollaan.

Tyttärensä kautta päähenkilö vapautuu jossain määrin tukalasta luottamuspulastaan ihmisiä kohtaan ja päätyykin elokuvan loppupuolella soittamaan epätoivoissaan kenties samoista vaikeuksista kärsivälle exälleen, mikä luonnollisesti ottaen on virhe. Positiivista kuitenkin on, ettei Johnny virheestään ja torjutuksitulemisesta huolimatta menetä rohkeuttaan. Tässä mielessä elokuva on kehityskertomus. Elokuvan pääpointti sisältyy alun ja lopun vertauskuvaan. Elokuva alkaa Johnnyn kurvaillessa urheiluautollaan ympyrää autiomaan yksinäisyydessä ja eristyksissä muista ihmisistä. Elokuva päättyy siihen, kun Johnny parkkeeraa riippumattomasta asemasta kielivän urheiluautonsa samaisissa maisemissa tienposkeen, kaivautuu ulos eristävästä turvallisuuden muuristaan ja jatkaa matkaansa kävellen löytämällä uutta rohkeutta merkityksellisiin ihmissuhteisiin sukeltamiseen tulevaisuudessa.

Elokuvalla on teoriassa toimiva idea ja Johnnyn henkilökuva saattaa olla light-tason ongelmista huolimatta kertomisen arvoinen. Elokuvan käytännön toteutuksessa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Hitainkin katsoja ymmärtää elokuvan ensimmäisen, vieraantumista käsittelevän pointin, viimeistään elokuvan puolivälissä ja nopeimmat sääntäävät kohti ulko-ovea elokuvan avauskohtauksen aikana. Kuin aliarvoidakseen katsojiaan ohjaaja kuitenkin alleviivaa päähenkilön sisällöksettömyyttä ja persoonattomuutta pitkitetyillä kohtauksilla Johnnystä juomassa yksinään olutta tai odottaen maskeeraajaa yksin tuolissa jättimäinen valkoinen kipsimassa naamansa yllä. Monella tapaa epätäydellisen päähenkilön vieraantumiseen liittyvät ongelmat vaikuttavat kuitenkin kovin keveiltä ja olisivat korjattavissa lyhyellä elämänhallinnan kurssilla. Elokuva olisikin voinut painottaa, vieraantumisen teeman sijaan, varsinkin tuoreisiin ihmissuhteisiin sisältyvää epävarmuutta ja luottamisen vaikeutta, mikä olisi ollut merkittävästi kiinnostavampaa katseltavaa, kuin muurit ympärilleen rakentanut Johnny. Tällaisenaan toteutettuna tylsä päähenkilö ja tylsä tarina vievät liian monen ihmisen elämästä täydet 97 minuuttia. Tähdet elokuvan teemoille, ei toteutukselle.

  • Somewhere
  • USA 2010
  • Ohjaaja: Sofia Coppola
  • Pääosissa: Stephen Dorff, Ellen Fanning
  • Laji: Draama
  • Kesto: 97 min
  • Tähdet