Cosmopolis

David Cronenbergin uusimmassa elokuvassa sukelletaan elottomaan ja unenomaiseen maailmaan. Kerronnallisesti lähitulevaisuuteen sijoittuvan tarinan päähenkilönä nähdään nuori monimiljonääri Eric Packer (Robert Pattinson), jonka maailma rakentuu rahan, terveyden, turvallisuuden ja seksin varaan, sliipattua ulkokuorta unohtamatta. Jokin tuntuu olevan kuitenkin pahasti vinossa.

Elokuvan edetessä paljastuu, että Packerin tärkeinä pitämät asiat ovat vain näennäisesti kunnossa. Packer tekee kuolemaa ja elottomuus syö pala palalta koko Packerin maailmaan.

Packerin maailma murenee sisältä päin. Rahan, terveyden, turvallisuuden ja seksin maailma paljastuu vain ulkoa opituksi vaatteeksi, joita Packer on kantanut yllään liian pitkään. Packerin on tullut aika luopua takistaan.

Elokuva onkin kertomus kadonnutta merkitystä etsivästä nuorukaisesta nihilismin syövereihin uponneessa lähitulevaisuudessa. Packer vajoaa kuitenkin askel askeleelta yhä syvemmälle tyhjyyteen ja elottomuuteen, jossa päätepisteenä on ikuinen uni.

Cronenberg on tarttunut elokuvassa vahvaan ja vaikeasti käsiteltävään teemaan: Miten kuvata nihilististä ihmistä maailmassa, jossa jokainen teko sisältää itsessään merkityksen? Perinteinen ratkaisu on päihteet ja väkivalta. Ratkaisu ei olisi ollut yhtä innovatiivinen ja nihilismi olisi ollut helpompi sekoittaa köyhyyden tuomaan epätoivoon. Asettaessaan nihilistisen maailmankatsomuksen ökyrikkaan Packerin saappaisiin, Cronenberg onnistuu välittämään selkeämmän viestin katsojalle.

Vaikka voitaisiin todeta, että elokuva on jossain määrin innovatiivinen, toteutuksesta on tullut tahtomattaan tylsä ja eloton. Elottomuutta yritetään pehmentää seksin, eturauhastutkimuksen, mellakkahässäköiden ja ampumakohtausten avulla, mutta elottomasta nihilismistä on vaikea saada mukaansa tempaavaa elokuvaa. Näin ollen elokuva toimii parhaillaan filosofisena pähkinänä, mutta jättää katsojan tunnetasolla kylmäksi. Parasta antia on lähinnä loppukohtauksen keskustelutuokio Packerin ja Benno Levinin (Paul Giamatti) välillä, jossa nihilististä maailmaa käsitteellistetään. Cronenberg olisikin voinut käyttää enemmän keskustelua vaikean aiheen kuvaamiseen. Tällaisenaan toteutettuna elokuva jättää monelle katsojalle pelkkiä kysymyksiä, eikä nouse vuoden parhaiden elokuvien listalle.

• Cosmopolis
• USA 2012
• Ohjaaja: David Cronenberg
• Pääosissa: Robert Pattinson, Juliette Binoche and Sarah Gadon
• Laji: Draama
• Kesto: 109 min
• Tähdet

 

Onnellisesti oikealla?

Vaikka maailmassa on vaurautta enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, elämää ohjaa jatkuva kilpailu. Elämme globaalin kilpailutalouden piirissä, mikä tarkoittaa sitä, ettei laajamittainen downshiftaaminen ole mahdollista. Jotta pystymme edes ylläpitämään elintasomme, meidän tulee luoda tuotteita, jotka pärjäävät globaaleilla markkinoilla. Olemme siis suomalaisena tai eurooppalaisena talousyksikkönä pakotettuja juoksemaan globaalissa oravanpyörässä.

Jos tuolle oravanpyörälle voitaisiin ristitä vanhemmat, isän rooli kuuluisi edesmenneelle Ronald Reaganille. Merkittävin elämäntapaamme ja maailmaa muovannut nainen on puolestaan Margaret Thatcher. Nyt Thatcherin ja Reaganin maailmankuva on piirretty onnistuneesti valkokankaalle.

Elokuva rakentaa Thatcherin oikeistolaisen maailmankuvan löyhänä kasvukertomuksena, jossa lapsuutensa kauppa-apulaisena elänyt tyttö soveltaa varhaisia oppejaan elämästä kokonaisen kansakunnan ja koko maailman johtajana. Pienkauppiaan tyttärenä Margaret on oppinut tekemään ahkerasti töitä ja elämään niukkuuden keskellä. Taustalla elää pelko niukkuuden vallasta.

Thatcherin oikeistolainen maailmankuva tiivistyykin niukkuuteen. Niukassa maailmassa elämän painopisteenä on pärjääminen. Pärjääminen merkitsee kamppailua ja taistelua, joista tulee itseisarvoja ja elämänehtoja. Kuten Thatcheriä näyttelevä Meryl Streep elokuvassa toteaa: "I have done battle every single day of my life".

Jos elämä on pelkkää taistelua, ei onnelle ole sijaa. Onnellisuus ei kuulu oikeistolaiseen maailmankuvaan, sillä siihen ei ole varaa. Onni on niukkuuden torjumista ja onnen avaimet ovat raha, valta ja elämän managerointi. Elokuva ei esitäkään kysymystä Thatcherin onnellisuudesta. Todellisuus sen sijaan antaa periksi rautarouvalle, kun hän näkee säännöllisesti hallusinaatioita edesmenneestä miehestään. Kyyneleet on varattu Thatcherin tyttärelle, jonka on vaikea ymmärtää äitinsä kylmäkiskoista asioiden managerointia.

Elokuvassa oikeistolainen maailmankuva luo kehyksen tarinankerrontaan. Thatcherilaisen politiikan vastustajat näyttäytyvät huligaaneina, terroristeina tai liberaaleina populistipoliitikkoina. Elokuva toimiikin erinomaisena johdatuksena oikeistolaisen maailmankuvan ymmärtämiseen. Samaan syssyyn kannattaa vielä katsoa 2007 valmistunut There Will Be Blood.

Elokuva kurkoittaa kuitenkin modernin oikeisto-vasemmisto-ajattelun ulkopuolelle ja nykyaikaan, jossa rajat ovat hämärtyneet ja maailmasta on tullut useimmille harmaa. Postmodernissa maailmassa politiikasta on tullut talouden osalta pellejen hommaa, sillä niukkuudesta on luotu omalakinen globaali järjestelmä ja politiikasta on tullut peliä, joka voi toimia vain noiden sääntöjen puitteissa. Thatcherin luomaa peliä voikin vain pelata, ei muuttaa. Vai kuinka? "It used to be about trying to do something. Now it's about trying to be someone."

• The Iron Lady
  
• Art House & International 2011
• Ohjaaja: Phyllida Lloyd
• Pääosissa: Meryl Streep, Jim Broadbent, Richard E. Grant
  
• Laji: Draama
• Kesto: 105
• Tähdet:

Yksi teema, kaksi samankaltaista toteutusta

Pyöräilin lumisen tien takia hitaasti viime perjantaina juna-asemalle. Matkalla pelkääjän paikalla ja täysi-ikäisyyden korvilla oleva nuori "mies" kampesi liikennevaloihin hidastavasta ysäriraudasta ikkunan auki ja totesi popin pauheen keskeltä laiskan letkeän ylimielisesti, että "vituttaako ajaa pyörällä?" Absurdilta vaikuttava toteamus sai hymyn huulilleni ja nostin peukalon pystyyn ihailtavasta kansalaisvaikuttamisesta.

Junassa päädyin kuitenkin miettimään auton roolia nuorten voimaantumisen ja valtaantumisen välineenä. Isolle osalle nuoria auto on väline, joka ainakin näennäisesti kohottaa heidän suhteellista asemaansa sosiaalisissa valtarakenteissa. Auto mahdollistaa nopean ja itsesäätelyn varassa olevan liikkuvuuden paikasta toiseen ja autolla on itsessään paljon potentiaalista voimaa, joka on annettu nuoren hallintaan. Olin nuoren apukuskin silmissä epäilemättä säälittävä pyörämies, joka on vielä kaiken lisäksi sään armoilla.

Elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä kaksi sosiaalisia valtarakenteita hyvin samalla tavoin tarkastelevaa elokuvaa. Animal Kingdom ja Winter's Bone sukeltavat epäluottamuksen ja pelon hallitsemaan eläimelliseen viidakkoon ja tekevät tämän onnistuneesti.

Animal Kingdom on tarina lain väärälle puolelle astuneesta perheestä, jonka sisällä on tiukka miesten välinen valtahierakia. Hierarkia heijastuu jo päähenkilöiden nimistä. Andrew 'Pope' Cody (Ben Mendelsohn) on mielenvikainen hallitsija, joka turvautuu sumeilematta ja tarpeen vaatiessa väkivallan käyttöön ja mahdollisten uhkien eliminoimiseen. Paavin 'Pope' johtaman rikollisen toiminnan toisella portaalla toimii paavin "hyvä ystävä" Barry "Baz" Brown (Joel Edgerton) ja perässä tulevat nuoremmat veljekset Craig Cody (Sullivan Stapleton) ja Darren Cody (Luke Ford). Elokuvan 17-vuotias päähenkilö Joshua 'J' Cody (James Frecheville) ajautuu pakkoraossa sukulaisperheensä syliin, kun hänen äitinsä kuolee itseaiheutettuun heroiinin yliannostukseen.

Winter's Bone kertoo puolestaan tarinan lain väärälle puolelle astuneen huumekauppiasisän varjossa elävästä perheestä, jonka ainoa toivo on 17-vuotias tytär Ree Dolly (Jennifer Lawrence). Isän kadotessa, mielisairaasta äidistä ja Reen lisäksi kahdesta leikki-ikäisestä tytöstä koostuvaa, perhettä uhkaa kaiken omaisuuden takavarikointi viranomaisten taholta. Reen on löydettävä isänsä, pitääkseen perheensä kasassa. Löytääkseen isänsä Ree on pakotettu kokeilemaan omia rajojaan salamyhkäisyydessä elävän maalaiskylän sosiaalisessa valtarakenteessa. Rajojen ylittämisen hän saa kokea ankarasti omassa nahassaan.

Molemmissa elokuvissa lähtökohtana on ihmisten välinen epäluottamus, joka syntyy päinvastaisten intressien yhteentörmäyksestä. Epäluottamusta hallitaan vuorostaan pelolla. Pelko on puolestaan perimmäinen ja primitiivisin voiman- ja vallankäytön muoto. Alituisesti läsnäoleva kuoleman- tai fyysisen väkivallan -pelko pitää Animal Kingdomissa perhettä koossa ja Winter's Bone -elokuvassa maalaisyhteisön hiljaisena. Kun pelkoa käytetään hallinnan välineenä, jokaisen on syytä tietää oma paikkansa valtahierarkiassa. 'J' on hierarkkisen ABCD-perheen paariakastia, kuten myös alkukirjaimesta J voidaan myös päätellä. Reen hidasteena eivät ole ainoastaan nuori ikä ja virheisiin sortunut isä, vaan myös väärä sukupuoli.

Nuoret päähenkilöt on asetettu yli-inhimillisten esteiden äärelle. Ongelmat pakottavat heidät uhmaamaan pelolle perustuvaa valtaa ja näin tehdessään he joutuvat riskeeraamaan oman elämänsä. Hiljainen ja alistuva 'J' menettää tyttöystävänsä pelolle ja päätyy ratkaisemaan lopulta ongelmansa turvautumalla voimankäyttöön. Ree esittää puolestaan vaatimuksensa ääneen maalaiskylän johdon punnittavaksi, tietäen samalla asettavansa oman elämänsä pantiksi. Molemmissa tapauksissa päähenkilö kukistaa pelon, mutta joutuu maksamaan siitä kalliisti.

Molemmissa elokuvissa on käsitelty onnistuneesti pelon roolia inhimillisten tunteiden salpaajana. Kun pelko hallitsee, päähenkilöistä tulee yli-inhimillisiä ongelmia käytännön kysymyksinä ratkovina käskyläisinä. Pidemmälle pitkin pimeyden kujaa on astellut 'J', joka toimii Animal Kingdomissa vailla inhimillisyyden vivahdetta; kuin juutalaisten joukkotuhon toteutuksen arkkitehdit. Ree puolestaan tekee sen mitä täytyy, vaikka meinaakin välillä murtua yli-inhimillisten vaatimusten alla. Reellä murtumiseen on varaa, sillä hän saa lopulta tukea myös muilta. 'J' on puolestaan yksin elokuvan alusta loppuun.

Elokuvat eivät yllä sellaisten samasta aiheesta tehtyjen merkkiteosten rinnalle kuin vaikkapa Kummisedät ja Star Warsit, mutta toteutus on molemmissa tapauksissa hyvää tasoa. Pelon ilmapiiri on kouriintuntuvaa ja tapahtumamiljööt auttavat tunnelman luomisessa. Jos päättää mennä katsomaan vain toisen elokuvista, Winter's Bone on lopulta valoisa ja toiveikas, kun taas Animal Kingdom värisee kylmyyttä ja synkkyyttä loppuun saakka.

• Animal Kingdom
• Australia 2010
• Ohjaaja: David Michôd
• Pääosissa: Ben Mendelsohn, James Frecheville
• Laji: Draama, Rikos
• Kesto: 112
• Tähdet:

• Winter's Bone
• USA 2010
• Ohjaaja: Debra Granik
• Pääosissa: Jennifer Lawrence, John Hawkes
• Laji: Draama
• Kesto: 100
• Tähdet:

Somewhere ei sykähdytä

Jokainen ihminen on kenties laulun arvoinen. Jokainen elokuvahistorian päähenkilö ei ole kuitenkaan elokuvan arvoinen. Sofia Coppolan uusimmassa Somewhere seurataan Johnny Marcon (Stephen Dorff) persoonatonta elämää.

Johnny on filmitähti, jonka päivät täyttyvät päämäärättömästä huuhailusta jossain. Tämä tyhjänpäiväinen ja sisällyksetön puuhastelu masentaa Johnnya. Elokuva täyttyykin kohtauksista, joissa Johnny ajelee urheiluautollaan ympyrää tai ympäri maita ja mantuja, on yksin tukalien vieraiden ihmisten ympäröimänä, katselee kauniita naisia ja viettää välillä aikaa myös tuntemattomien naisten kanssa lakanoiden välissä. Kaikki tapahtumat vierivät tylsistyneen Johnnyn silmien edessä, samalla tapaa kuin itse elokuva katsojien silmien edessä. Ainoat kiksit Johnny saa hedonistisista iloista muidenkin tähtien suosimassa Chateau Marmontin hotellissa.

Elokuvan juonikäänne on Johnnyn Cloe-tyttären (Elle Fanning) astuminen valkokankaalle. Cloen äiti, Johnnyn ex, pyytää tyttärestään vieraantuneelta mieheltä apua omiin ongelmiinsa vedoten. Turvattomuudesta ja lapsen riippuvuudesta aikuiseen kärsivän Cloen tehtävänä on sitten paljastaa elokuvassa Johnnylle itselleen hänen vieraantunut olemuksensa. Johnny herää hieman melankolisesta unestaan, kun hän kokee olevansa tarpeellinen tyttärelleen. Ollessaan tarpeellinen toiselle inhimilliselle olennolle, Johnny viimein havahtuu omaan hengettömään elämäänsä.

Elokuvan tärkein sanoma onkin suunnattu ihmisille, jotka kuvittelevat saavuttavansa onnen parhaiten vapautuessaan epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Francis Ford Coppolan tyttärenä Sofialla lienee asiasta omakohtaista kokemusta, mikä näkyy myös hänen tuotannossaan, vieraantumisen teeman ollessa esillä muun muassa paremmin onnistuneessa elokuvassa Lost in Translation. Jos kultalusikka suussa syntyneen Sofian on tarpeen olla varovainen luottamasta vääriin henkilöihin, Johnnylle puolestaan tulee puhelimeen mielenrauhaa järkyttäviä tekstiviestejä ja joku tuntuu seuraavan häntä aika ajoin autollaan.

Tyttärensä kautta päähenkilö vapautuu jossain määrin tukalasta luottamuspulastaan ihmisiä kohtaan ja päätyykin elokuvan loppupuolella soittamaan epätoivoissaan kenties samoista vaikeuksista kärsivälle exälleen, mikä luonnollisesti ottaen on virhe. Positiivista kuitenkin on, ettei Johnny virheestään ja torjutuksitulemisesta huolimatta menetä rohkeuttaan. Tässä mielessä elokuva on kehityskertomus. Elokuvan pääpointti sisältyy alun ja lopun vertauskuvaan. Elokuva alkaa Johnnyn kurvaillessa urheiluautollaan ympyrää autiomaan yksinäisyydessä ja eristyksissä muista ihmisistä. Elokuva päättyy siihen, kun Johnny parkkeeraa riippumattomasta asemasta kielivän urheiluautonsa samaisissa maisemissa tienposkeen, kaivautuu ulos eristävästä turvallisuuden muuristaan ja jatkaa matkaansa kävellen löytämällä uutta rohkeutta merkityksellisiin ihmissuhteisiin sukeltamiseen tulevaisuudessa.

Elokuvalla on teoriassa toimiva idea ja Johnnyn henkilökuva saattaa olla light-tason ongelmista huolimatta kertomisen arvoinen. Elokuvan käytännön toteutuksessa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Hitainkin katsoja ymmärtää elokuvan ensimmäisen, vieraantumista käsittelevän pointin, viimeistään elokuvan puolivälissä ja nopeimmat sääntäävät kohti ulko-ovea elokuvan avauskohtauksen aikana. Kuin aliarvoidakseen katsojiaan ohjaaja kuitenkin alleviivaa päähenkilön sisällöksettömyyttä ja persoonattomuutta pitkitetyillä kohtauksilla Johnnystä juomassa yksinään olutta tai odottaen maskeeraajaa yksin tuolissa jättimäinen valkoinen kipsimassa naamansa yllä. Monella tapaa epätäydellisen päähenkilön vieraantumiseen liittyvät ongelmat vaikuttavat kuitenkin kovin keveiltä ja olisivat korjattavissa lyhyellä elämänhallinnan kurssilla. Elokuva olisikin voinut painottaa, vieraantumisen teeman sijaan, varsinkin tuoreisiin ihmissuhteisiin sisältyvää epävarmuutta ja luottamisen vaikeutta, mikä olisi ollut merkittävästi kiinnostavampaa katseltavaa, kuin muurit ympärilleen rakentanut Johnny. Tällaisenaan toteutettuna tylsä päähenkilö ja tylsä tarina vievät liian monen ihmisen elämästä täydet 97 minuuttia. Tähdet elokuvan teemoille, ei toteutukselle.

• Somewhere
• USA 2010
• Ohjaaja: Sofia Coppola
• Pääosissa: Stephen Dorff, Ellen Fanning
• Laji: Draama
• Kesto: 97 min
• Tähdet